Sairastuminen läheisten näkökulmasta

 Oon joskus miettinyt, etten koskaan kykenisi tekemään itsemurhaa, koska tiedän läheisteni kärsisivän siitä niin paljon. Nyt tämä sairastuminen tuntuu vähintäänkin yhtä pahalta, sillä läheiseni elävät näitä vaikeita aikoja yhdessä mun kanssa. Oon jatkuvasti aika väsynyt ja voimaton, enkä oikein jaksa pitää yhteyttä ihmisiin. Tunnen siitä huonoa omatuntoa, vaikkei pitäisi. Nyt mun on tärkeintä keskittyä mun omaan jaksamiseen ja kaikki tuki ympärillä on enemmän kuin tervetullutta. En usko, että voin koskaan sanoa olevani iloinen, että kävin tämän kaiken läpi, mutta uskon olevani maailman tyytyväisin siihen, että kaikesta huolimatta, mä selvisin.

Välillä tuntuu, että sairastuminen vei multa ihan kaiken, vaikkei se pidä paikkansa. Kaikesta huolimatta suurin tuki ja turva, sekä voimanlähde mulle on ollut mun rakkaat läheiset, sekä kaikki muut mun matkaa myötäelävät ihmiset. Oon aina pelännyt sitä, että joku mun läheinen sairastuu ja se on tuntunut ajatuksena pahemmalta, kuin se, että itse sairastuisin. Niin se tuntuu edelleen. Sen vuoksi en voi edes kuvitella mitä te kaikki mulle lähimmät käytte läpi. Uskon, että syövän kanssa elämistä paljon raskaampaa ei voi olla, mutta uskon myös läheisten tuskan olevan jotain käsittämättömän suurta. Siksi pyysinkin mun läheisiä jakamaan ajatuksia mun sairastumisesta.

- Ehkä eniten ajattelin, että ei toi voi oikeasti tapahtua.

- En ikinä aatellu, et kellekään mun läheiselle käy noin. Varsinkaan sulle, koska sä ehkä vähiten maailmassa ansaitset käydä läpi tommosta.

- Se aamu jolloin sain tietää tuli tunne ”ei voi olla totta”. Itkin ja vapisin, olin shokissa. Olisin  halunnut auttaa mutta olin avuton ja sanaton. Rukoilin voimaa teille kaikille.

- Alussa en käsittänyt asiaa kokonaisuudessaan. Ajattelin vain Nupun lohduttamista ja kasassa pitämistä. Ja alussa kaikki menikin paremmin. Onnistuin työntämään asian tunnepuolen vähän kauemmaksi ja keskittymään faktoihin ja tilanteen positiivisiin puoliin. Myöhemmin oli välillä vaikeaa ottaa yhteyttä, vaikka halusi olla tukena. Rakkaan ystävän sairastumista alkoi olla vaikeampi käsitellä. Olen tottunut ratkaisemaan ongelmia ja se, kun ei voi auttaa tai helpottaa toisen oloa, on kamalaa. Muistutan kuitenkin itselleni aina, että Nuppu selviää tästä ja meillä on koko elämä edessä. Teen selväksi, että olen täällä enkä ole menossa mihinkään.

- Järkytys, viha ja usko paranemiseen. Miksi Nuppu? Siinä tuntemukset aluksi. Unettomia öitä onollut mutta usko ei ole horjunut.  

- Mulla ainakin tulee mieleen että ajattelin varmasti sun ikää ja ”miks niin nuorelle”. Varmasti olis tullut erilaisia ajatuksia jos olisin kuullut vaikka omien vanhempien ikäisen syöpäsairastumisesta. Ja samalla se ajatus siitä että lapsella tai nuorella koko elämä on edessä antaa paljon toivoa. Ja sun elämänasenne oli alusta saakka niin mieletön että se toimi ja toimii varmasti isompana lohdutuksena monille läheisille kuin mitä he ehkä itse osaa tai kykenee antaan sulle.

- Tuntui ihan kamalalta. Mietin vain mitä Nupulle on käynyt ja sitä, miten Nuppu jää nyt kaikesta kivasta paitsi, eikä sitä näe niin usein. (Neela 5v)

- Kyllä sun sairastuminen pysäytti kaiken. Ekat 2 viikkoa itkin päivittäin, valvoin öisin, mietin teidän perheen jaksamista - toki eniten sun jaksamista Nuppu - odotin että kuulisin sun voinnista, mietin milloin taas kehtaisin viestiä tai soittaa mammalle ja kysyä sun senhetkistä vointia ja fiilistä, olin super huolissani jos ei mitään kuulunut esim. vuorokauteen, olin onnellinen sun positiivisesta tsemppiasenteesta. Muistelin paljon mennyttä syksyä, kuinka olit superkaunis esim Nean häissä ja omissa 18v juhlissa. Mulla oli sellainen tunne että olit onnellinen. Oot aina ollut kaunis niin ulkoisesti kuin sisäisestikin - ja sitä oot edelleen.

- Ku ekan kerran laitoit tosta sun diagnoosista nii tuli ihan järkyttävä alkushokki. Ei just meinannu uskoo asiaa mitenkään todeks ja sitte just ku ei tienny syövästä tai leukemiasta silleen pintapuolta enempää nii heräs myös kauhee menettämisen pelko.

- Monta sanaa ja asiaa käy silloin mielessä: ehkä päällimmäisenä järkytys ja valtava huoli! 

Ennen kaikkea, oon jokaisesta läheisestä mielettömän kiitollinen. Heti kun tervehdyn, haluan olla kaiken tämän tuen ja avun arvoinen tytär, sisko, lapsenlapsi, ystävä ja kumppani. Kaiken jälkeen haluan olla täällä mun läheisiä varten, koska he ovat olleet täällä mua varten mun elämän vaikeimmalla hetkellä. Sairastuminen on opettanut, että millään materialla ei ole mitään merkitystä ja että sanat ja teot ovat maailman arvokkain asia. Erityisesti haluan kiittää mun vanhempia oikeastaan ihan kaikesta. He tekevät kaikkensa, jotta mulla olisi nyt mahdollisimman hyvä olla ja käyttävät kaiken aikansa muhun. Kerron heille lähes päivittäin, kuinka paljon heitä rakastan ja arvostan, mutta välillä sekään ei tunnu riittävältä kiitokselta. En osaa edes kuvitella miltä mun sairastuminen tuntuu heidän näkökulmastaan. Mun vanhemmat ovat mun peruskallio ja pitävät mut kasassa. Se tekeekin heistä vahvimpia ihmisiä koko maailmassa. Oon koko mun elämän heille velkaa, kirjaimellisesti. Olisin jo kuollut leukemiaan, ellei mun äiti olisi vienyt mua sairaalaan. Kiitos.

 

 


Vaikka en voikaan olla tällä hetkellä niin aktiivisesti yhteydessä perheen ulkopuolisiin läheisiin, olette usein ajatuksissa ja myötäelän teidän elämän tapahtumia mukana hieman etäämmältä. Voi olla vaikeaa ajatella ja ymmärtää, miten viestittely tai puhelimessa puhuminen voi tuntua raskaalta, mutta sitä se usein on. Saan joka päivä niin paljon lääketieteellistä informaatiota mun sairauteen liittyen, että välillä en vain jaksa ottaa ylimääräistä informaatiota vastaan. Toivon kaikilta ymmärrystä ja muistutan, etten ole unohtanut teitä, vaikka en aina jaksa vastata, päinvastoin. Lupaan, että parin vuoden päästä ette pääse musta eroon millään <3

Nuppu