Maailma sairastuneen silmin

Jos ihmisiä jaoteltaisiin virallisesti hyviin ja pahoihin ihmisiin, sanoisin olevani hyvä ihminen. Koen, että mulla on aina ollut yleisesti ottaen hyvät arvot ja oon osannut hyödyntää niitä oikealla tavalla. Oon kuitenkin ollut myös ollut todella etuoikeutettu monessa asiassa ja monella tavalla. Mielestäni en olisi voinut olla kiitollisempi kaikesta, mitä oon saanut ja kokenut. Nyt sairastumisen myötä olen kuitenkin tajunnut, että koskaan ei voi olla liian kiitollinen. Itsestäänselvyyksiä ei ole ja se tulisi jokaisen muistaa.

Leukemiahelvetti. Siksi mä kutsun tätä paikkaa, jossa elän parhaillaan. Ja ei, paikalla mä en tarkoita pelkästään tätä sairaalaympäristöä. Leukemiahelvetti on sitä kaikkea, mitä mulle on tapahtunut fyysisesti ja psyykkisesti viimeisten kuukausien aikana. Tuntuu, kuin kaikki muut ihmiset eläisivät yhtenäisessä kuplassa, johon mä en vain pääse sisään. Muiden elämä jatkuu normaalisti, mun jumittaa paikallaan. Pelkästään jo se, että ympärillä olevat ihmiset elävät normaalia elämää, tuntuu väärältä ja epäreilulta, vaikkei se sitä olekaan. Sellaista elämää munkin kuuluisi elää. Kun elämä muuttuu näin radikaalisti aivan toisenlaiseksi, joutuu miettimään, muuttuvatko omat arvot ja maailmankuva siinä samalla.

Jo pari viikkoa diagnoosin saamisen jälkeen totesin, että "Oon oppinut elämästä näiden parin viikon aikana enemmän, kuin koko mun tähänastisen elämän aikana". Voisin melkeinpä jo sanoa, että tähän päivään mennessä olen oppinut jo enemmän, kuin olisin todennäköisesti oppinut terveen elämän aikana. Ehkä isoin asia, mitä olen henkisesti joutunut kohtaamaan on kuolemanpelko ja sen käsitteleminen. Aihe ahdistaa ja itkettää mua. Siitä huolimatta tunnen vähemmän pelkoa kuolemaa kohtaan, kun mitä tunsin ennen sairastumista. Uskon, että mitä realistisemmaksi se tulee, sitä vähemmän sitä pelkää. Oon viettänyt vuosia peläten omaa ja läheisten kuolemaa, mutta nyt sen hahmottaa kuinka turhaa on pelätä jotain, mikä tulee tapahtumaan joka tapauksessa. Saman ajan olisin voinut käyttää vaikka elämästä ja läheisistä nauttimiseen. Kenenkään ei tulisi kuolla ennen kiikkustuolia tai varsinkaan nuorena. En kuitenkaan missään tapauksessa suostu uskomaan, että ylempi taho olisi suunnitellut jotain tällaista mun kohdalle, sairastumisesta huolimatta. Parin vuoden päästä elämä loistaa mulle yhtä kirkkaasti, kuin kaikille muillekin. Siihen mä uskon.

Sairaalassa on ehtinyt miettiä paljon kaikenlaista. Lähes kaikki oman elämän osa-alueet on ehtinyt käydä läpi ja miettiä, mikä on muuttunut. Oon ollut aina yliajattelija ja se on ollut henkisesti todella rankkaa. Kärsin aiemmin muun muassa luulosairausoireista, eli kuvittelin minimaalisten oireiden ja vaivojen perusteella sairastavani jotain vakavaa tautia. Useimmiten oli vaikea vakuuttaa itsensä, että oon ihan terve eikä mulla ole mitään hätää. Kyseinen ajattelu tuotti mulle valtavasti päänvaivaa, kuten myös muu yliajattelu ja jatkuva murehtiminen. Jos jotain tämä leukemiahelvetti tulee muuttamaan, niin ainakin nämä edellä mainitut asiat. Perspektiivit asioihin ovat muuttuneet. Jos ja kun mä selviän syövästä, mä selviän mistä tahansa. Tämän jälkeen en halua minkään vaivan tai stressin riistää multa sitä aikaa, jonka voisin käyttää oikeaan elämiseen.

Oon aiemmin jättänyt tekemättä asioita, jotka olisin halunnut tehdä, turhan pelkäämisen ja murehtimisen vuoksi. Jos se musta on kiinni, niin ei tule enää tapahtumaan. Kun viettää kaikki päivät suljettuna neljän seinän sisälle, eikä osastolta saa edes poistua, alkaa kaipaamaan niitä arjen tavallisimpia asioita. Välillä tuntuu, että tekisin mitä tahansa, jos pääsisin pitkälle kauppakierrokselle Prismaan tai käymään koulussa. Jos voisin edes tehdä itselleni ruokaa tai siivota vaatekaapin, olisi sekin jo luksusta. Mun ainoiden huolenaiheiden kuuluisi tällä hetkellä olla, että miten saan pääsen kaikki kirjoitusaineet läpi ja mistä saisin töitä, jotta pääsisin muuttamaan omilleni. Todellisuudessa mun huolenaiheita ovat kuitenkin muun muassa se, että millaisia haittavaikutuksia sytostaateista aiheutuu mulle ja se että milloin olisin tarpeeksi hyväkuntoinen, jotta pääsisin edes käymään kotona. 

Mun vartalo on sairastumisen jälkeen muuttunut aivan vastakohdaksi siitä, mitä se oli ennen sairastumista. Muutos on ollut niin valtava, etten ymmärrä, miten mun pää on pysynyt perässä, eikä se ole aina edes pysynyt. Mulla ei oikeastaan koskaan ole ollut ongelmia itsetunnon kanssa ulkonäköön, tai mihinkään muuhun liittyen. Mutta siinä vaiheessa, kun peilissä näkyvät kasvot eivät näyttäneet enää omilta, romahdin taas hitusen alemmas leukemiahelvetin syövereihin. Enää peilistä ei katsonut positiivinen ja iloinen nuori, vaan jotain aivan muuta. En edes halunnut hymyillä itselleni, koska se tuntematon ihminen peilissä ei ollut mielestäni ansainnut sitä. Sanoin mammalle, että "Jos joskus pääsen tästä kortisoniturvotuksesta ja kuukasvoista eroon, en enää ikinä valita mistään ulkonäköön liittyvästä". Enkä aiokaan valittaa. Nyt, kun aikaa kehon muutoksien alkamisesta on hieman kulunut, oon ehtinyt ajatella. Kaikki syöpähoitojen mukana tuomat fyysiset muutokset ovat täysin toissijaisia ja asioita, joihin en itse voi vaikuttaa. Mutta tilanteessa, jossa kykenen itse vaikuttamaan johonkin häiritsevään asiaan, en halua enää valittaa vaan teen tarvittavan muutoksen, jos siltä tuntuu.

Tällaisissa elämän vaikeissa muutoksissa läheisten merkitys korostuu aivan uudella tavalla. Oon aina ollut kiitollinen siitä, että meillä on perheensisäisesti pääasiassa todella hyvät välit. Oon saanut kasvaa rakastavassa ja turvallisessa ympäristössä ja meillä on aina ollut todella läheinen suhde sekä äitini, että isäni kanssa. Jos emme tulisi vanhempieni kanssa näin hyvin juttuun, en tiedä miten sairaalassa oleminen sujuisi. He käyttävät kaiken ylimääräisen aikansa olemalla täällä mun kanssa, josta oon maailman kiitollisin. Tuntuu, että meidän välit olisivat vain lähentyneet entisestään mun sairastumisen myötä. Myös mun siskon perhe on jättänyt normaalin elämän taakseen siinä mielessä, että lapset eivät käy päiväkodissa ja kaikkia ylimääräisiä kontakteja vältetään. Kaikki tämä sen takia, että mun sisko voisi turvallisesti käydä mun luona ja että voisin nähdä mun siskontyttöjä, kun vaan pääsen kotilomalle. En selviäisi tästä ilman mun kaikista läheisimpiä ihmisiä. Eräs hoitaja, jolla on nuorten psykiatrisen puolen kokemusta sanoi, että henkisesti rankimmat ja vaikeimmat sairaudet nuorille ovat olleet ehdottomasti syömishäiriö ja leukemia. 

Jos oon jo nyt kiitollinen yksittäisistä kivuttomista ja huolettomista päivistä, kuinkakohan kiitollinen tulen olemaan parannuttuani? Vaikka haluaisin totta kai pystyä elämään tavallista elämää tällä hetkellä ja tämä koko tilanne tuntuu epäoikeudenmukaiselta, oon tottunut mun uuteen elämään. Nykyään osasto on mun toinen koti. Tilanteen epäoikeudenmukaisuus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että mulla on vakava sairaus ja kärsin sen aiheuttamista ongelmista tällä hetkellä. Sen takia en voikaan jäädä murehtimaan ja voivottelemaan, vaan pitää koittaa hyväksyä. Sama pätee moniin muihinkin asioihin, mutta varsinkin tähän leukemiahelvettiin. Mitä enemmän harmittelen mun kohtaloa, sitä vaikeammaksi sen hyväksymisen itselleni teen. Siksi koitan pysyä positiivisena ja kiitollisena.

<33 Nuppu