Leukemiahelvetti

 Mitä tehdä silloin, kun kaikki vituttaa? Kaikki itkettää, kaikki ahdistaa ja kaikki tuntuu epäreilulta? Niinpä, en mäkään tiedä. Pahimpina päivinä on tuntunut siltä, että haluaa vaan nukkua, koska unien maailma tuntuu todellista paremmalta. Onneksi huonojen päivien vastapainoksi on myös niitä huippuhyviä päiviä, jotka vievät ajatukset edes hetkeksi pois syövästä. Huonoina päivinä kaipaa hyviä ja hyvinä päivinä toivoo, että olisi terve. Mä olen tosi tunteellinen ja herkkä ihminen ja olin ihan varma, että oon mun tähänastisessa elämässä kokenut jo kaikki tunteet, mutta nyt kahden kuukauden sairastamisen jälkeen tajuaa, että aika paljon on vielä kokematta.

Olen miettinyt jotain syytä tai tarkoitusta mun sairastumiselle ja rupesin yhdistelemään eri tekijöitä toisiinsa. Lähes jokaisella syövällä on oma nauhansa. Tunnetuin nauha meillä Suomessa on varmaankin rintasyövän Roosa-nauha. Leukemian nauhan väri on oranssi. Oranssista väristä on tullut mulle vuoden 2020 aikana hassulla tavalla todella merkityksellinen väri. Osittain sen vaikutuksesta värjäsin hiukseni kesällä oranssiksi. Mikä yhtäläisyys? Eikä siinä vielä kaikki. Sinä päivänä, kun lähdin päivystykseen, mulla oli tarkoitus olla aika mun ensimmäiselle tatuoinnille, jossa olisi lukenut: "Kaikki on hyvin". Ilmeisesti universumi ei antanut mun ottaa kyseistä tatuointia, koska kaikki ei ollutkaan hyvin. Olinkin vakavasti sairas. Näiden lisäksi selailin nettiä ja erilaisia leukemiaan liittyviä juttuja ja sain selville, että syyskuuta pidetään niin sanotusti "Blood Cancer Awareness Month", eli "leukemiakuukautena".  Mä oon syntynyt syyskuun viimeisenä päivänä. Jos mun sairautta ei ole kirjoitettu tähtiin, mitään ei ole. Uskon siihen, että elämässä tapahtuvat asiat on suunniteltu etukäteen ja että kaikelle on tarkoitus. Uskon siis myös, että tulen hyötymään tämän sairauden kokemisesta myöhemmin elämässä. Mikään ei tapahdu turhaan ja se ajatus rauhoittaa mua. Mä en käy tätä kaikkea läpi turhaan.

Olen aiemminkin sanonut, että ensimmäinen hoitojakso oli helppo. Tässä kohtaa sanoisin, että se oli surullisen helppo, koska se antoi mulle aivan täysin väärän kuvan siitä, mitä on tulossa. Kotiloman jälkeinen paluu sairaalaan oli todella raskas. Se sisälsi paljon itkua, ahdistusta, turhautuneisuutta ja ikävää. Kaikki tuntui masentavalta ja valonpilkahdukset olivat harvassa. En jaksanut nauraa edes mun isän tyhmille jutuille. En jaksanut oikeastaan mitään. En ole varmaan ikinä itkenyt yhtä paljon, kuin toisen hoitojakson parin ensimmäisen viikon aikana. 

Onneksi valoa kuitenkin löytyi tunnelin päästä. Tuska helpotti ja itku muuttui pikkuhiljaa nauruksi. Otin itseäni niskasta kiinni, koska kukaan muu ei sitä tee. Vaikka en voi vaikuttaa suoranaisesti mun sairastamiseen ja syöpään itsessään. Voin kuitenkin valita haluanko sairastaa sitä tuskaisena ja ahdistuneena, vai iloisena ja virkeänä. Mun hoitaja sanoi mulle yhtenä todella vaikeana päivänä, että "Mä en valehtele sulle, nyt on näitä huonoja päiviä ja niitä tulee varmasti olemaan jatkossakin, mutta sitten tulee niitä hyviäkin päiviä ja sekin on ihan varmaa". Ja niin niitä hyviä päiviä tuli. Koska alussa oli helppoa ja mun fyysinen, sekä henkinen kunto oli todella hyvä, en osannut edes kuvitella, että tilanne voisi mennä huonommaksi. En ollut osannut valmistautua ja sen takia tuli täysi romahdus.

Syöpä on niin paljon enemmän kaikkea, kun mitä osasin koskaan kuvitella. Luulin saaneeni diagnoosiksi pelkän Akuutin Lymfaattisen Leukemian, mutta sen lisäksi sain kaupan päälle paljon muutakin. Esimerkiksi vatsaongelmia, neuropaattisia oireita, käsien tärinää, univaikeuksia, erilaisia särkyjä, kuumetta, neste- ja kortisoniturvotusta ja todella korkean sykkeen. En enää edes muista kaikkia vaivoja, mitä olen käynyt läpi näiden parin kuukauden aikana. Ja enhän mä tietenkään haluaisi olla tässä tilanteessa. En mä haluaisi maata sairaalassa ja antaa hoitajien pumpata muhun kaikkia myrkkyjä, jotka heikentää mun kuntoa. Mutta mun on pakko. Mun on pakko valita kestänkö mä sen, vai kuolenko."Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa", vai miten se menikään.

Hetki sitten kaikki oli vielä normaalia, nyt mikään ei ole. Mä olin urheilullinen, sosiaalinen nuori, joka oli päättämässä abivuotta lukiossa. Ja ennen kaikkea, mä olin terve. Nyt kaksi kuukautta myöhemmin mä olen nuori, joka makaa sairaalassa, joka joutuu katsomaan vierestä, kun muut menevät elämässä eteenpäin ja joka ei välillä meinaa jaksaa olla edes hereillä. Oon välillä ollut lähes täysin hoidettava ja monina päivinä kykenemätön nousemaan sängystä ylös. Mun korvaan tämä ei kuulosta 18-vuotiaan ihmisen elämältä, musta tää kuulostaa epäreilulta, ja tuntuukin. 18-vuotiaan nuoren ei kuuluisi itkeä sitä, että hoidoista koituu kipua, että ei tunnista itseään peilistä tai varsinkaan sitä, että on niin väsynyt. Sitä ettei enää vaan jaksa. Pelkään näitä päiviä. Pelkään sitä tunnetta, kun mieli ehkä jaksaisi, mutta kroppa ei. Pelkään myös vastakkaista tunnetta, kun kroppa jaksaa ja mieli ei. Yhtä vaikeita molemmat. 

Ainoa asia, mikä saa mut olemaan murehtimatta tulevaa on se, että täällä osastolla mennään hoitojakso kerrallaan. Yksi hoitojakso on noin 4-6 viikkoa riippuen jaksosta. Mulla ei siis ole hajuakaan siitä, mitä on tulossa ja milloin. En tiedä mitä hoitoja tai sytostaatteja saan ja milloin. Enkä edes haluaisi tietää, koska silloin saisin vain lisää murehtimisen aihetta. Olen todennut tämän jo useampaan otteeseen, mutta hetkessä eläminen on se keino, jolla aion selvitä tästä sairaudesta psyykkisesti. Mieli tulee luonnostaan vähän jälkijunassa, mitä tulee vaikeisiin ja stressaaviin tapahtumiin ja ajanjaksoihin elämässä. Hetki sitten mun mieli oli vielä ensimmäisessä hoitojaksossa, joka meni hieman sumussa, enkä ehkä vielä ihan ymmärtänyt kaikkea. Nyt mun mieli on täällä, virkeänä ja ainakin osittain toipuneena, kertomassa teille millaista elämä välillä on leukemiahelvetissä.

Jälleen kerran, viestiä saa laittaa ja mitä tahansa saa kysyä! Saa myös esittää aihetoiveita postauksille, jos joku tietty asia kiinnostaa <33

Nuppu <3